Pages

Wednesday, 20 August 2014

Sporttinen elämäntapa ei ala vahingossa



Törmäsin Laura Grönqvistin kirjoitukseen sporttisesta elämäntavasta ja miten sellainen aloitetaan
(löytyy TÄÄLTÄ). Mielestäni siinä oli ihan hyviä pointteja siitä, miten liikunta tuodaan osaksi elämää ja halusin itsekin vähän käsitellä asiaa.

Korostan sitä monen tukemaa sanomaa, että mikäli liikunta ei entuudestaan ole osa elämää, mutta sen haluaa elämäänsä tuoda, on kärsivällisyys A ja O. Lähtisin aloittamaan ihan pikkuhiljaa, vaikka reippailla kävelyillä pari kertaa viikossa. Sen jälkeen voisi juosta yhden vaivaisen kilometrin kerran viikossa. Tämän jälkeen kaksi...ja siitä eteenpäin. Muistan, kun itse tein niitä, nyt-aloitan-tyhjästä-juoksemaan-viisi-kertaa-viikossa -päätöksiä junnuna, ja joka ikinen kerta haistatin päätökselle huilut jo keskiviikkona.

Tosin silloin kun en vielä harrastanut paljon ollenkaan liikuntaa (joskus lukioaikoina), oli juoksulenkki kyllä ihan pahinta myrkkyä. En siis ikinä lähtisi aloittamaan kunnon kohotusta juoksemisella, koska en pystyisi miettimään mitään muuta kuin sitä montako senttimetriä on vielä juostava samalla kun rinnasta painaa ja tuntuu, että keuhkot räjähtää. Itse lähdin ohjatuilla aerobic-tunneilla sporttisen elämäntavan tielle. Tie tosin meni osaltani ehkä vähän överiksi, sillä jossain vaiheessa tein pahimmillaan noin 12 aerobic-tuntia viikossa. Muistan vieläkin Kampin Motivuksessa Iinan torstain tuntien hattutempun, jossa vedin kolme putkeen - olisikohan ollut kiinteytys 60 - muokkaus 60 - army 60. Kun sitten aloitin opiskeluaikana juoksemisen (olisikohan ollut vuonna 2008), oli aerobinen kunto sen verran hyvä, että juokseminen tuntui helpolta alusta alkaen. Tämän jälkeen matkapituudet vain ovat lisääntyneet. Nykyään juoksen kesäkuukausina - tai tarkemmin noin 3 kuukautta ennen tähtäämääni maratonia - enemmän (n. 4 krt/vko) ja talvella vähemmän (1-2 krt vko) mutta teen enemmän salitreeniä. Pidän siis aerobistakin kuntoa yllä koko talven, silloin maratonharjoittelu on helpompi aloittaa heti kunnolla.


Sanon aina niille, jotka huokaavat, etteivät ikinä voisi juosta maratonia, että niin minäkin aina ajattelin, mutta ihan varmasti pystyy jos (tarpeeksi) haluaa. Ilmaista se ei ole. Varsinkaan se harjoitteluosuus - itse maratontapahtuma on sitten oikeastaan vain loppuseremonia, jossa se tahdonvoimaosuus on noin tunnin-puolentoista pituinen - se joka vie sinut maaliin asti vaikka oksettaa, huimaa ja särkee. Mutta aika paljon tahdonvoimaa vaaditaan siihen, että jaksaa raahautua kerta toisensa jälkeen niille 20 kilometrin lenkeille (tosin kaikki eivät niitä tee - puhun nyt omasta harjoittelustani) töiden jälkeen tai lauantai-aamuna. Liikunnasta ja sen hyvistä vaikutuksista lukeminen ja inspiraatiokuvien ja -lauseiden selaaminen antaa myös motivaatiota treenaamiseen, silloin kun sitä tarvitsee.

Liikunta on minulle henkireikä ja keino hallita stressiä. Huoli kuin huoli ja murhe kuin murhe kevenee lenkkipolulla. Varsinkin pitkien maratonharjoituslenkkien (sanahirviö!) aikana ehtii miettimään, analysoimaan ja unelmoimaan ummet ja lammet. Liikunta piristää ja parantaa unen laatua ja auttaa jaksamaan arjessa. Varsinkin niille, joilla on haastava ja paljon aikaa vievä työ tuo liikunta tärkeää vastapainoa.

No comments:

Post a Comment


Back to Top