Pages

Sunday, 5 October 2014

Kriiseilyä ja ajatuksia positiivisuudesta.






































Minua on vaivannut jonkinlainen ikä- tai identiteettikriisi tässä syksyn aikana. Tai ehkä jo keväästä lähtien. Tuntuu siltä, että olen vähän eksyksissä tai sellaisessa välitilassa, missä odotan, että ovi johonkin pysyvämpään aukeaisi.

Tuo on inhottava ajatus, sillä päätin heti kun aloitin työelämän, että en koskaan halua sortua siihen, että odotan vain viikonloppuja ja lomia ja, että eläisin pelkästään niille. Olen yrittänyt nauttia arkipäivistäkin, tapaamalla ystäviä ja harrastamalla liikuntaa jne. Teen tätä yhä, mutta silti olen jollakin yleisemmällä (tai syvemmällä) tasolla vähän levoton. En tyydyttynyt. Toisaalta minua on ruvennut myös kaivamaan tietty kuolemanpelko ja haikeus.

Minulla on siis kuitenkin kaikki hyvin nyt. Todella hyvin verrattuna moneen muuhun. Enemmän ystäviä/kavereita kuin varmaan koskaan aiemmin, aktiivinen sosiaalinen elämä, pystyn liikkumaan viisi/kuusi kertaa viikossa ja saan siitä nautintoa, olen terve, on kaksi asuntoa, paljon korkokenkiä ja haastava hyväpalkkainen työ.

Miksi olen kuitenkin tyytymätön? Ehkä olen sitä ihmistyyppiä, joka ei koskaan pysähdy ja todella nauti siitä mitä on, vaan aina pitää saada jotain aidan toiselta puolelta. Tämän tietyn levottomuuden huomaankin kun katson peruutuspeilistä elämääni. Mietin aina niitä negatiivisia puolia, puutteita ja mikä voisi olla paremmin. Olen jotenkin pelännyt todella paljon sitä, että edustaisin "normia" ja että eläisin "tavallista" elämää.  Tuntuu siltä, että jotkut ihmiset osaavat tyytyä elämäänsä ja siihen mitä heillä on. He pysyvät samassa työssä kymmenen vuotta, käyvät samalla salilla, ovat samassa parisuhteessa ja asuvat samassa asunnossa. Enkä sano tätä millään pahalla. Kadehdin heitä.

Turisti on yrittänyt painottaa minulle, että minun pitäisi muuttaa asennettani ja ajatella positiivisesti. Nähdä se, mitä minulla on ja mitä kaikkea tämä antaa minulle. Törmäsin landella metsässä muutama viikko sitten vanhempaan mieheen joka oli juttutuulella ja rupesi kertomaan elämäntarinaansa. Hän oli onnettomuudessa sahannut jalkansa alle 30-vuotiaana eikä ollut pystynyt tekemään vanhoja hommiansa sen jälkeen. Kun muut sitten yrittivät saada häntä jäämään eläkkeelle, oli hän keksinyt muuta tekemistä. Hän oli kohdannut muutaman muunkin vastoinkäymisen siinä taipaleellaan, muttei koskaan lannistunut. Hän kiteytti mielestäni aika hyvin siinä lopussa, kun olimme seisseet metsätiellä reilu puolituntia juttelemassa, että jag har alltid tänkt att då något dåligt händer så ser jag på möjligheterna som kommer av det som hänt. Eli hänen periaatteensa oli se, että vastoinkäymisissä hän miettii niitä mahdollisuuksia mitä tilanne tuo mukanaan.

Miksen minä pysty ajattelemaan noin?! Uskon kyllä ajatuksenvoimaan. Onhan se kantanut minut kahden maratonin läpi. Uskon myös siihen, että positiiviset ajatukset ja positiviinen ote elämään tuo mukanaan ja synnyttää muita positiivisia asioita. Se miten näet asiat ja suhtaudut niihin vaikuttaa jo todella paljon omaan oloosi, vaikkei mikään konkreettisella tasolla fyysisesti muuttuisikaan. Pitäisi oikeasti olla joku mantra mitä hokisi itselleen joka päivä ja varsinkin silloin kuin mieli alkaa mustua. Minulla se on mustunut aika paljon viime aikoina. Kun on avuton ja surullinen olo pitäisi vain yrittää kääntää sitä ajatuksen keulaa 180-astetta. Onko teillä mitään vinkkejä miten tällaiseen itsesäätelyyn?

No comments:

Post a Comment


Back to Top