Pages

Saturday, 18 April 2015

Hei, me osataankin synkistellä!

Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa.

Jolla onni on, se onnen kätkeköön.

Itku pitkästä ilosta.

Ylpeys käy lankeemuksen edellä.


Tuttuja elämänohjeita varmaan monelle meistä. Suomalaisista. Ongelmahan on se, että kun on elänyt kulttuurissa, joka synkistellen kieltää onnen, ylpeyden, korkeiden tavoitteiden asettamisen ja ilon, niin eihän siinä mitään varsinaisia menestystarinoita luoda. Onko oikeasti niin, että me maksamme mieluummin 50 euroa siitä, ettei naapuri saisi 100 euroa? Onko jonkun muun menestys itseltä pois? Vai voiko nämä kauheudet, kuten onnistumisen ilo, peräti luoda postiivista kierrettä, kansallista ylpeyttä ja inspiraatiota pyrkiä eteenpäin - joskus jopa riskillä? Konkurssikin on halveksittu todiste hävyttömyydestä ja tyhmyydestä. Eikö se pikemminkin ole todiste rohkeudesta lähteä yrittämään ja pyrkimyksestä oikeasti tehdä jotain. Sen sijaan että olisi huudellut sohvalta kansakunnan rappiosta ja yhteiskunnan totaalisesta mätääntymisestä ja luokkaeroista? Niin. 

Kun olen tässä reilun vuoden päivät saanut todistaa amerikkalaista elämänasennetta niin vähän kateeksi käy. Ne amerikkalaisen unelman helmoissa kasvaneet tyypithän oikeasti luulee itsestään jotain! Ne elvistelee menestyksellään ja uskovat onnistuvansa. Ja se positiivisuus...kaikessa. Ai että kuinka kismittää, kun itse seisoo lähtölinjalla ja maalailee kaikki inhorealistisimmatkin kauhuskenaariot päässään, ettei varmasti uskalla heittäytyä tai tehdä mitään pelkän toivon varassa, ja toinen on jo puolivälissä juoksua. Huonommilla varusteilla kuin minä. Niin. 

Mutta enhän nyt ikimaailmassa tietenkään myöntäisi, että tuollainen täysin harhaluuloinen utopistinen ajattelu mitenkään olisi oikea keino tai loisi mitään hyvää kenellekään. Ei. Leuka alas ja kohti uusia pettymyksiä.










No comments:

Post a Comment


Back to Top