Pages

Wednesday, 24 June 2015

Mietelmiä rakkaudesta

Tuttavapiirissäni on viime vuosina ollut useampi tapaus, jossa todella pitkään yhdessä ollut pariskunta päätyy nyt eroon. Jotkut ovat olleet naimisissakin vähän aikaa, mutta eronneet vain vuoden parin avioliittovuoden jälkeen. Kolikon toisella puolen on myös monta tuttua, jotka ovat seurustelleet ihan taaperoista asti ja, jotka elävät vieläkin (ainakin ulkopuolisen silmissä) parisuhdeonnen kuplassa. 

Joku mainitsi minulle, ettei sitoutumista jonka on tehnyt alle 23-vuotiaana voi ottaa vakavissaan. Onko näin?

Olen itse aidosti tyytyväinen siihen, etten ole nuorena sitoutunut mihinkään. Olen elänyt elämää täysillä. Olen ollut ihastunut monta kertaa ja murtanut sydämeni kerran todella pahasti ja sen jälkeen pienesti monen monta kertaa. Olen oppinut arvostamaan itseäni ja elämää ilman ketään "toista". Olen myös oppinut kovettamaan itseni, jotta mikään ei mukamas koskisi. Olen rakentanut kuoren ja toimintatavan, jossa menen aina hyökkäys edellä. Jos koen, että välitän jostakin aidosti, pelkään että minua loukataan ja asenteeni on jo heti alussa se, että minäpä näytän, että olen kova kuin kivi. Näytänpä, että olen itseriittoinen, välinpitämätön, ei-ketään-tarvitseva yksilö, jolle miehet on pelinappuloita. Monta kertaa olen pilannut jutut alusta alkaen ihan omalla pelkurimaisella toiminnallani. Odotukseni ja pelkoni ovat toteuttaneet itseään. Ja minähän olen pelkuri. Pelkään niin paljon että minulta vedetään matto jalkojen alta, etten koskaan uskalla näyttää tunteitani. Niinkuin PMMP laulaa: "eka poikaystävä jätti, toinen piti siskosta liikaa, kolmas oli kauhean nätti - parempi on jättää kuin luottaa."

Olen kuitenkin monta kertaa miettinyt sitä, että en varmasti tämän ikäisenä haluaisi samantyyppistä kumppania kuin parikymppisenä (tai vielä nuorempana!). Ja tiedostan toki samalla, että olen heittänyt monta "helmeä" mäkeen, koska en vain ole pystynyt hyväksymään suhdetta, joka toimisi. Olen hakenut suuria tunteita ja draamaa.

Eräs ystäväni kuvaili monen vuoden seurustelun ja vuoden avioliiton jälkeen, että tapasi vasta nyt uuden miehen - kolmannen osapuolen - jonka kanssa tuntee jotain sellaista mitä ei ole koskaan tuntenut aiemmin. Hän ei vain koskaan ollut tajunnut, että sellaista voisi olla. Ehkä se oikea on siis olemassa. Ja ehkä sen sitten ihan oikeasti vain tietää, ja kaikki järki lentää ikkunasta? Onko The Kumppanin löytäminen järkeä vai sattumaa? Ja onko toisaalta niin, että on olemassa yhtä monta erilaista rakkaustarinaa, kuin on pariskuntaa? Eli voiko jotkut vain loogisesti päätellä suhteensa ja tulevaisuutensa ja toiset rakastua tahtomattaan silmittömästi?

Onko teillä kokemuksia ja/tai näkemyksiä?



Ja hyvää vähän toisenlaisiin tunnelmiin nojautuvaa biisiä loppuun: Drake feat Rick Ross - Hold On Were Going Home (Remix)

No comments:

Post a Comment


Back to Top