Pages

Saturday, 29 August 2015

Omena ja puu.

Keräsin tuossa itsekseni mustaherukoita ja pohdiskelin sitä miten lapsuus on vaikuttanut siihen minkälainen ihminen olen ja mistä olen vanhemmilleni noin kasvatuksen osalta kiitollinen.

Olen monta kertaa miettinyt, että olen erityisen kiitollinen siitä, että minua on pienestä pitäen opetettu tekemään töitä. Minä ja siskoni jouduimme yleensä kesälomalla tekemään joka päivä "päivän työn". Päivän työ oli yleensä joku fyysinen askare, kuten marjojen keruu, halkojen kantaminen tms. Vähän vanhempana (13 vuotta täyttäneenä) tein kesäisin landella kylässämme sijaitsevassa kyläkaupassa töitä melkein täyspäiväisesti.

Muistan kuinka kismitti silloin, kun kaverit pörräili veneillään, tekivät kaikkea hauskaa ja itse olin peppu pystyssä mansikkamaalla tai kyläkaupassa töissä. Kun taas olimme koulussa piti aina perjantaisin siivota asunto viikonlopuksi ennenkuin vanhempani tulivat kotiin. Pesimme lattiat, siivosimme keittiön ja kylppärit. Yleisestikin vallitsi semmoinen "ensin työ, sitten huvit" -periaate. Askareista tietenkin palkittiin aina (ehkä vähän liiankin) hyvin, eli mistään varsinaisesta riistosta ei ollut kyse haha.

Lapsena meitä opetettiin ehkä karrikoidusti sanoen "välttelemään" poikia ja panostamaan opiskeluun. Numerot olivat hyviä ja kiitettävistä sai aina palkkiota. Naurankin äidille, että ei kannata nyt yhtään voivotella, että nurkassa pyörii 29-vuotias nuorena tuplamaisteriksi valmistunut sinkkutytär. Tässä vaiheessa voikin sitten keskittyä enemmän niihin poikiin.

Meitä on myös kannustettu hoitamaan omia asioita nuoresta asti. Kun piti ostaa poni, soittelimme siskoni kanssa kaksisteen (minä 10-vuotiaana ja siskoni 8-vuotiaana) Keltainen Pörssi -lehden ilmoituksia läpi. On siinä hevosmyyjät olleet mietteissään kun puhelimen päässä pieni ääni kyseli kimittäen, että mitä ponin kanssa saa kaupan päälle, onko se kiltti ja voiko tulla katsomaan. Meitä on myös opetettu miettimään raha-asioita ja liiketoimintaa. Jos jotain piti tehdä, ei "en mä osaa" toiminut koskaan vastauksena. "Nyt sitten opetellaan" lensi nimittäin bumerangina takaisin. Meitä on opetettu tekemään myös ns "miesten" töitä - tai pikemminkin, meitä ei ole nähty epäkelpoiseksi tekemään asioita, vain koska olemme naisia.

Meitä on pienestä asti kehoitettu liikkumaan ja viettämään aikaa ulkona. Ruskettuminen on myös ollut kova sana. Kävimme yhdessä usein pitkillä kävelyillä ja puhuimme "päivän liikuntasuorituksista".

Meillä on aina naurettu aika paljon. Kipeätkin asiat hoidetaan huumorilla ja toisillemme pottuilu on jokapäiväistä.

Uskon, että juuri nämä asiat on tehneet minusta toimeliaan tyypin joka saa asioita aikaan. En kovinkaan paljon välitä ihmisistä jotka ovat laiskoja ja saamattomia. Kutsun heitä yleensä ns "säkeiksi". Uskon, että pystyn tekemään melkein mitä vain miehet tekee, enkä pelkää haasteita liikaa. Meni syteen tai saveen. Rakastan liikuntaa ja kävelemistä. Ja auringonottoa (jos se vielä voi olla jollekulle epäselvää). En pystyisi viettämään päivää sohvalla makaillen. Olen yleisesti kovin suorituskeskeinen. En ehkä osaa jutella vaikeista asioista, mutta pystyn nauramaan niille. Elämä ei ole liian vakavaa.

En sano, että nämä arvot, joita olen saanut on universaalisti parhaimmat mitä lapsi voi saada. Mutta itse olen niihin erittäin tyytyväinen. Mikä lapsena tuntui katkeralta on monta kertaa saanut aikuisena minulta kiitosta. Toivon, että voin viedä noita asioita joskus eteenpäin omille jälkipolville.


No comments:

Post a Comment


Back to Top