Pages

Sunday, 17 April 2016

Heippa.

Perheemme 14-vuotias kääpiösnautseri kuoli viime viikolla. Täytyy sanoa, että vaikka Mambo kuoli vanhuuteen enkä muutenkaan ollut koiralle mitenkään luottohoitaja (enemmänkin ad hoc rapsuttaja), niin tulin tosi surulliseksi. En ollut ajatellut miten iso menetys koiran kuolema oikeastaan on. Sehän on ollut pennusta asti meillä ja kasvanut kanssamme 14 vuotta. Vaikkei koira nyt ole mikään ihminen, niin kyllä se perheenjäsenen paikan ansaitsee.

Olin valmistautunut siihen, että lähtö tulee, mutta koska kunto oli sen viimeisen kerran nähdessäni pari päivää aikaisemmin vielä ihan ok niin en ihan näin nopeaan lähtöön ollut asennoitunut. Itkin varmaan kolme päivää putkeen ja vieläkin itkettää kun näen kuvia tai mietin sitä. En edes ole asunut kotona kymmeneen vuoteen, mutta totuin siihen, että se tuli moikkaamaan jokainen kerta kun saavuin ovesta sisään. Ja vaikka välillä ärsytti todella paljon kun se häiriköi yöllä ja piti hereillä tai kun se haukkui joka ikiselle ohikulkijalle joka meni talomme ohi, niin kuitenkin jään kaipaamaan niitä ruskeita silmiä aivan valtavasti. Muistan kun naapurin 7-vuotias poika kerran keksi hiipiä pihallemme salaa ja Mambo äkkäsi hänet ja lähti perään. En ole koskaan nähnyt kenenkään juoksevan niin kovaa karkuun. Se taisi olla naapurinpojan viimeinen yllätysvisiitti.

Tämän jälkeen en haluaisi hankkia itselleni ikinä koiraa - kuka haluaa menettää ystävää enää toista kertaa? Pelkään jo läheisten ihmisten menettämistä aivan sairaasti.





No comments:

Post a Comment


Back to Top